”Vastakkainasettelun aika on ohi”, julisti presidenttiehdokas Sauli Niinistö kampanjajulisteessaan vuonna 2005.
Siltä se 20 vuotta sitten näyttikin, mutta jälkiviisauden kirkkaassa valossa tilannekuva oli surkuhupaisalla tavalla pielessä. Vuoden 2025 pian vaihtuessa vähälahjaisempikin mestarietsivä voi päätellä, että vastakkainasettelusta on tullut uusi normi.
Helsingin Sanomien Nyt-liite kirjoitti aiheesta kymmenen vuotta sitten. Vielä silloin fokus oli työväen ja työnantajien välisessä vastakkainasettelussa. ”Nyt, melkein tasan kymmenen vuotta myöhemmin Suomessa työväen, työnantajien ja hallituksen väliset jännitteet ovat kovemmat kuin vuosikymmeniin.”
Nyt, melkein tasan kaksikymmentä vuotta myöhemmin kaikki ovat vastakkain kaikkien kanssa. Miten tässä näin kävi?
Vastausta on luontevaa hakea Yhdysvalloista, jossa kärjistäminen on jalostunut vientituotteeksi ja riitelystä näyttää tulleen itsetarkoituksellista.
USA:n vaalitulosta analysoi tohtori Pekka Väisänen kokoomuksen Verkkouutisten julkaisemassa näkökulmassaan.
Väisäsen mukaan äänestämisessä ratkaisevaa ei aina ole järki vaan tunne. Donald Trumpin äänestäjille tärkeintä ei ollut politiikan asiasisältö, vaan tunne siitä mitä Trump itse edustaa ja millaista politiikkaa ja poliittista eliittiä hän vastustaa. ”Onko hän siis meidän puolellamme vai meitä vastaan.”
Trumpin teesit olivat Väisäsen arvion mukaan hyvin yksinkertaisia ja samalla myös tyypillisen amerikkalaisia. Yhdysvaltain poliittiselle kulttuurille on tyypillistä, että erityisesti vaalien aikaan suurille filosofisille ja yhteiskunnallisille pohdinnoille ei ole tilaa. Näin on ollut aina.
Amerikkalaista äänestäjää kiinnostavat edelleen usein hyvin arkiset asiat, kuten ruuan ja polttoaineiden hinta. Näihin yksinkertaisiin kysymyksiin Kamala Harris ei kyennyt vastaamaan äänestäjiä puhuttelevalla tavalla. Siksi hän myös hävisi vaalit.
Donald Trumpin esiintymisissä korostui jälleen kerran toiseuden tematiikka, jonka ytimessä oli ystävät vastaan viholliset asetelma.
Republikaanit ja MAGA-liike edustavat kaikkea hyvää. Washingtonin korruptoitunut demokraattieliitti edustaa vihollista, jota vastaan Trump hyökkää täydellä voimalla. Tällä vastakkainasettelun retoriikallaan miljardööri Trump onnistui puhuttelemaan niin latinoäänestäjiä, kuin demokraatteja aikaisemmin äänestäneitä työväenluokkaisia amerikkalaisiakin.
Trumpin politiikka on täysin omalakista. Hän on itse luonut sääntönsä ja vähät välittänyt instituutioista.
Analyysinsä lopuksi Väisänen jää akateemisen kiinnostuneena odottamaan miten Trumpin luoma narratiivi kestää todellisuuden paineet.
”Usein politiikka nähdään kompromissien taiteena, jossa sovittelun ja lehmänkauppojen kanssa edetään ja kehitetään kulloistakin yhteiskuntaa. Donald Trump, MAGA-liike ja republikaanit ovat kääntäneet vaalituloksen ja saavutetun värisuoran kautta koko politiikan käsitteen uuteen asentoon.”
